Minä viihdyn omassa seurassani hyvin, niin kuin tänäkin yönä. Rakastan katuvalojen oranssia hehkua, joka tulvii pimeään makuuhuoneeseen kun makaan sängyssä. En edes yritä saada unta. Kuuntelen taloni vierestä kulkevien autojen ääniä ja hymyilen vienosti viereiseltä parvekkeelta kantautuville teini-ikäisten juhlijoiden jutuille. Poika teki tyttöihin vaikutuksen, sillä hän oli tuonut juhliin kukkaa. Muut juhlijat eivät selkeästi olleet vielä kokeilleet mitään sellaista ja niinpä pojasta tuli jokaisen silmissä mystinen ja rakastettavalla tavalla ongelmainen lainsuojaton. Minä haen itselleni tietoisesti tunnetilaa valvomalla. Haen tunnetilaa, joka on sekoitus itsesääliä ja syvää masennusta. Nautin siitä tunnetilasta. Etenkin masennuksesta. Silloin näkee asioita aivan eri tavalla, selkeämmin. Syksyn riisumat puunoksat piirtyvät lehdettöminä tarkasti vasten katuvalojen kutsuvaa oranssia, pystyn vangitsemaan verkkokalvoilleni tien poskea pitkin kaivoon pakenevan sadeveden jokaisen liikkeen, haistamaan rappukäytävistä leijailevan virtsan käryn liittoutuneena pitserian herkulliseen kuoleman löyhkään sekä kuulemaan öisen päiväkodin tyynnyttävän hiljaisuuden. Maailmankaikkeus on tuskin koskaan yhtä yksiselitteinen kuin tänä yönä. Yksi mielenkiintoinen piirre kyseisessä olotilassa on se, että tulee pakottava tarve liikkua, mennä jonnekin. Tänäkin yönä jouduin käymään kovan kamppailun itseni ja misantropiani kanssa siitä, lähtisinkö käymään lähiräkälässä vai en. Lähdin. Puin päälleni farkut ja flanellipaidan. Lämmintä ja käytännöllistä, mutta näytän kuitenkin asialliselta. On tärkeää näyttää asialliselta, silloin sinun jokainen sanasi ja eleesi on uskottavampi. Ihme juttu. Kuppilaan kävelee noin kolme minuuttia, joten matkalla ei paljoakaan ihmisiä näe, etenkään yöaikaan. Sitä kuitenkin odottaa jokaisessa kulmassa, että sen takaa tulisi joku. Ehkä joku vanha tuttu, jonka voisi pyytää mukaan baariin ja vaihtaa kuulumisia tai joku täysin tuntematon, jonka kanssa voisi vaihtaa pelon sekaisia katseita kun kumpikin miettii, onko vastaantulija raiskari ja narkkari. Tulisi edes joku, kuka tahansa. Ei tule.
Saavun kuppilaan yksin, pihalla on pari vanhaa kunnon juoppoa tupakalla. He mulkoilevat minua, näytänhän asialliselta. Tai sitten kuvittelen. En katsele ympärilleni, en mittaa ihmisiä katseellani, enkä etsi hankaluuksia vaan kävelen suoraan baaritiskille.
”Yksi olut, kiitos”. Tilaukseni on lyhyt ja ytimekäs, mutta silti sanojen sanominen ääneen tuntui oudolta. En ole puhunut kenellekään moneen päivään. Tuoppi on paskainen, olut kylmää. Yhdellä vilkaisulla huomaan, että paras mahdollinen paikka on vapaana. Pimeä nurkka, josta näen koko pienen baarin. En ehdi istua pitkään kun pahin painajaiseni toteutuu. Nainen kävelee aivan selvästi kohti pöytääni. Ei saatana, se katsoi minua silmiin, se on aivan varmasti tulossa luokseni. Ehkä se kääntyy jos en katso sitä. Vittu, ei kääntynyt.
”Moi, mitä sä täällä ihan yksin istut” Se kysyy, enkä erota äänensävystä syytä enkä tarkoitusta. Ehkä se menee pois jos en sano mitään. Ei, enhän minä voi vain hiljaa istua, sehän pitää minua ihan mielenvikaisena ja mielenvikainen en ole.
”Juon olutta ja nautin seurastani” Vastaan sille. Ihan nokkela vastaus, johon sain sisällytettyä hienovaraisen viestin siitä, että haluaisin olla yksin. Nyt tuo nainen jäi odottamaan, että minä sanoisin jotain. Olemme hiljaa. Naiselle se on selkeästi kiusallista, minulle ei. Se ei keksi muuta kuin pyytää minut liittymään sen ja sen kavereiden seuraan.
”Ei kiitti, juon vain tämän ja lähden jatkamaan matkaa” Sanon sille niin vakuuttavasti, että uskoin itsekin lähteväni. Tiukka tilanne, mutta lähtihän se.
Täältä nurkasta on hyvä katsella ihmisiä. Se on hupini. Biljardipöydän luona on natseja. Kuvittelen kuinka joudun tappeluun heidän kanssaan ja tyrmään niistä jokaisen. Pitkässä pöydässä istuu yliopisto-opiskelijoita ja vaihtareita, sen näkee vaatteista ja siitä, että he keskustelevat paljon ja kovaan ääneen. Viereisessä pöydässä on vanhat alan miehet. He eivät keskustele paljoa eivätkä kovaan ääneen. Ainoastaan heidän seurastaan lähtöä tekevä pubiruusu kertoo lujalla äänellä kuinka Raimo ja Mikko nussivat häneltä tänä yönä aivot pellolle. Karaokea on laulamassa kaksi blondia verkkatakeissaan ja valmiiksi kulutetuissa farkuissaan. Olen varma, että ainakin toisen nimi on Johanna ja hän toivoo, että häntä kutsuttaisiin Jossuksi. Laulu loppuu ja karaoke-emäntä kuuluttaa, että seuraavana vuorossa on Kaasu. Hetken aikaa luulen joutuneeni oligarkkien salaiseen ali-ihmisten eliminoimisansaan, mutta sitten näen kun lavalle astelee nuori mies ja ymmärrän saman tien miksi häntä sanotaan Kaasuksi. Oikea pirivieterin perikuva. Nälän nussima käkikello, jonka päällä roikkuu liian iso adidaksen tuulitakki ja jalassa nappiverkkarit. Jossain geelin seassa sillä on tukka ja aurinkolasitkin. Olemus tällä kaverilla on kuitenkin nöyrä, melkein epävarma, kun se tarttuu mikkiin ja painaa toisen persposkensa baarijakkaralle, joka on tyylikkäästi aseteltu keskelle esiintymislavaa. Sitten alkaa soida tutut sävelet, se on Leonard Cohenin Dance me to the end of love. Epätoivo valtaa jo mielen. Rakastan tätä kappaletta, miksi minun pitää kuulla se karaokessa? Odotan kauhulla laulun ensimmäisiä sanoja; ”Dance me to your beauty with a burning violin” Ja silloin ne sanat tanssii ulos tuosta itsekunnioituksen hylkäämäästä ihmisruumiista. Koko paikka hiljenee ja voin vannoa, että savukoneen savu ja lattialle tippumassa ollut tuoppikin pysähtyivät kuuntelemaan. En ole eläessäni kuullut kenenkään laulavan yhtä kauniisti ja vakuuttavasti kuin tuo Kaasu nyt lauloi minun lähiöräkälässäni. Vanha herra Cohenkin olisi ollut kateellinen. Laulu oli selkeästi tarkoitettu jollekin ja tunsin kuinka laulajan ikävä alkoi puristaa omaa rintaani. En voinut kuin tuijottaa hänen laajentuneita pupillejaan ja vajota yhteen maailmankaikkeuden kauneimmista sävelistä. Silmäni alkoivat kostua, eikä edes minun kivikasvoni voineet olla taipumatta hymyyn, jonka vilpittömyys on niin kaunista, että se vetää vertoja tuolle hetkelle. Tuon miehen laulu oli niin voimakas, että se löi jokaisen paikalla olijan ennakkoluuloja turpaan kuin ukkosen jumala. Tuo mies tunsi tänä iltana jälleen itsekunnioituksen tunteen ja me kaikki huomasimme sen. Me kaikki tunsimme sen. Me kaikki tunsimme yhtä aikaa jotain sanoinkuvaamatonta ja ennen kokematonta. Se sai minut hämilleen ja teki minut hermostuneeksi. Vihaan ja pelkään sitä kun en ole kontrollissa itsestäni. Tällä hetkellä en ymmärtänyt itsestäni yhtään mitään, mutta sisälläni oli lämpimämpää kuin aikoihin. Sen jälkeen lähiöiden syysillat eivät ole olleet minulle enää totaalisen pimeyden ilmentymiä, ne ovat lämpimän hämmenyksen aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti